”Kun on homo, on uskoton. Sen surullisen seikan takia, ettemme voi saada lapsia”. Bergmanin Saksan kauden merkkiteos sisältää monta teemaa. Se aukaisee lapsettomien pariskuntien ja homoparien ongelmia siirtyäkseen äkkiä liike-elämän ja vanhan rahan tyhjyyteen, äitiriippuvuuteen ja pinnan alla dominoivan vaimon johtamaan paradoksiin, jossa tunteita ei voi koskaan purkaa. Toista ihmistä voi hallita vasta kun toinen on kuollut. Itseä voi hallita vasta sitten, kun on riistänyt henkensä.

Raskaasta aiheestaan huolimatta Bergman pystyy stimuloimaan katsojan ajatuksia. Tarina kerrotaan moninaisin takautumin, joka ei ole painolasti kuten usein myöhemmin. Reportaasinomaisesti meidät viedään kuin salapoliisitarinan keinoin selvittämään, mitä päähenkilön päässä tapahtuikaan. Bergman käytti Ozin velhosta tuttua tehokeinoa: vain elokuvan alku ja loppu ovat väreissä. Laina tuntuu fiksulta, sillä Bergman mielletään harmaan eri sävyjen kuvaajaksi.