Turvatakseen tulevaisuutensa Nicole avioituu Michon, itseään paljon vanhemman miehen kanssa. Micho yrittää lähestyä Ludoa. omalla tavallaan hän pitää tuosta hiljaisesta pojasta, jonka ympäristö on leimannut vähämieliseksi. Michon oma poika Tatav, mestari ilkeydessä ja pirullisuudessa, tekee kuitenkin tyhjiksi nämä yritykset.
Lopulta Ludo suljetaan Pyhän Paavalin hoitokotiin, psykiatriseen vankilaan, vaiennettujen ihmisten valtakuntaan. Ludo ei kuitenkaan suostu alistumaan vankeuteen: hän karkaa ja löytää turvapaikan meren ääreltä. Ja yhä hän unelmoi äidistä, odottaa ja toivoo, loputtomasti. Sillä äitiä Ludo rakastaa ja merta… Merta joka viimeinen todistaa äidin ja pojan kohtaamisen, vaahtopäiden valkoisessa valossa.
Queffélecin tarina on karu ja kaunis, raaka ja runollinen, sen vastakohtaisuuksista syntyy näynomaisesti hohtava, haavoittava todellisuus.