Jorge Michel Graun esikoispitkän elokuvan avauskohtaus: ränsistynyt isähahmo laahustaa henkitoreissaan siistin ostoskeskuksen käytävillä kunnes kuukahtaa alusvaateliikkeen ikkunan ääreen.

Mutta ei hätää. Yhteiskunta toimii moitteettomasti; siivouspartio pyörähtää paikalle, eikä moisesta ostosfiilistä häiritsevästä raadosta ole tuokion kuluttua edes muistoa jäljellä.

Mutta tuota edesmennyttä kaivataan jossain. Nälkäinen perhe on tottunut siihen, että isä tuo aina vieraan illalliselle. Joka kerta uuden. Perhe joka syö yhdessä, voi hyvin, kuten tavataan sanoa. Tässä tapauksessa se ei päde vieraisiin. Perheen hermostuneen oloinen äiti laittaa pojat Julian ja Alfredon isän hommiin. Illallisvieras on hankittava. Siitä ei tule oikein mitään. Toinen pojista on liian väkivaltainen ja toinen liian avuton. Rakennemuutos rassaa, mutta perheen on pakko jatkaa valitsemallaan tiellä. Lopulta vieraita saadaan koolle useampia. Viranomaiset pyrkivät kaikin tavoin häiritsemään perheen uutta onnea. Alfredo nousee lopulta uhrautuvasti ottamaan hänelle vanhempana kuuluvan vastuun. Tulevaisuus jää perheen tyttären Sabinan varaan. Loppu on runollinen, ja lupaa paljon.